Kymppi-blogi / Toukokuu 2019

10.5.2019 Marjaana Vuolo:  Omenia korissa
20.5.2019 Outi Tikkanen: Mielensäpahoittajan jalanjäljillä - ennen kaikki oli paremmin vai oliko sittenkään

20.5.2019 Mielensäpahoittajan jalanjäljillä - ennen kaikki oli paremmin vai oliko sittenkään

Muistikuvani piirtyvät sairaaloista, joissa olen työskennellyt 80-luvun alussa. Silloin hommaa hoidettiin pienillä resursseilla ja vähin elkein.   Inhimillisyys ja potilaan kohtaaminen olivat kovassa huudossa ja siihen oli aikaakin. Potilaat ehdittiin kohdata enemmän inhimillisesti, eikä teknologian ja tehokkuuden vaatimukset sotkeneet tätä merkityksellistä kohtaamista. Potilaat olivat tyytyväisiä, jopa kiitollisia saamastaan hoidosta.  Vuorovaikutus potilaiden kanssa oli toisiaan ymmärtävää ja aitoa kohtaamista. Hyvä asiakaspalvelu oli itsestään selvyys. Itse oltiin ylpeitä kun annettiin hyvää hoitoa ammattitaitoisesti. Oli kunnia kuulua terveydenhuollon ammattilasten joukkoon.

Hoitohenkilökunta  oli oikean ”sisar hento valkoisen” näköinen valkoisessa mekossaan  ja vasta ed. vuosikymmenillä oli luovuttu hilkoista. Hoitajat olivat etupäässä naisia ja lääkärit miehiä. Lääkärikunta oli kovin arvovaltaista väkeä, ja opiskelijana 70-luvulla tuli tietää missä vaiheessa astuu kierrolla potilashuoneeseen ja se ei ollut toki jonon ensimmäisenä.

Työilmapiiri oli huumorintajuinen ja oltiin vähän niin kuin ”samaa perhettä”. Työpaikkakiusaamisen käsitettä ei edes tunnettu. Kun kahnauksia tuli, ne käsiteltiin työkaverin kanssa kasvotusten avoimesti ja reilun pelin mallilla.  Isompia ”konnankoukkuja” ei työkavereille tehty, ja jos joku sattuikin tekemään, niin se meni työpaikka huumorin piikkiin.

Hoitohenkilökunnan käytössä oleva teknologia oli vähäistä. Oltiin itse niin kuin käveleviä monitoreita, kun teknologiaa ei ollut.  Verenpaineet mitattiin manuaalisilla verenpainemittareilla ja pulssi ja hengitysfrekvenssi sekuntikellolla.  Hoitohenkilökunta tarkasti potilaan tulovaiheessa läpikotaisin, kun kaikki havainnot piti itse rekisteröidä.  Yksittäisiä ekg-monitoreita oli ja käytössä oli myös ekg-piirturi.  Lääketieteelliset keinot hoitaa potilasta olivat vähäisempiä ja tehottomia verrattuna nykyisyyteen.

Hälytysraha oli 7 mk, ja kun kutsu tuli, se oli kunnia, jopa niin, että unohdettiin merkitä koko hälytysraha toteumaan. Oli hienoa olla tarpeellinen ja rientää auttamaan potilaita.

Ensihoito oli vielä 80-luvulla ”lapsen kengissä” ja alkeellista.  Se oli siihen aikaan toimivaa kun muusta ei tiedetty.  Potilaat tuotiin tapahtumapaikalta sellaisenaan päivystykseen, vasta päivystyksessä aloitettiin tehokkaampi hoito. Ensihoitoyksikköjä oli vähän ja viiveitä oli käytännössä paljon.

Vuosikymmenet ovat vierineet, monet asiat ovat muuttuneet. Yksiköt ovat muuttaneet ja kehittäneet toimintaansa. Potilasmäärät ja henkilökuntaresurssit ovat kasvaneet. Teknologia on tullut monessa apuun ja lääketiede on kehittynyt ja ensihoito on tehnyt voittokulkuaan.  Käytäntöjä, toimintamalleja ja potilasturvallisuutta kehitetään edelleen.  Ajan puute alkaa kehittämisessä tulla jo vastaan, koska perustyö on ensisijaisesti ja tärkein hoidettava ja työpäivät yksiköissä ovat kiireisiä.

Jään tässä miettimään, oliko ennen sittenkään kaikki paremmin, vai ovatko muistot saaneet jo oman kultareunuksensa. Toivon kuitenkin, että kaikki tehokkuus ei syö inhimillisyyttä. Muistetaan jatkossakin, että potilaita varten tänne tullaan töihin, aina uran alusta eläkeikään asti, se on hieno asia se.

Outi Tikkanen_mielensäpahottaja
Outi Tikkanen
osastonhoitaja
päivystyspoliklinikka

 * * * *

10.5.2019 Omenia korissa

Lomailin pääsiäisen jälkeen ja lämpimät ilmat suosivat onnekasta. Kesälomakausi lähestyy ja samalla ajatuksiini tulee toive siitä, että jokaiselle meille tuleva kesäloma toisi tarvitsemamme tauon kiireiseen arkeen.

Kirjoittelin blogia viimeksi keväällä 2017, kun olin jäämässä naistenklinikan osastonhoitajana ensimmäiselle kesälomalleni 1v3kk yhtäjaksoisen työrupeaman jälkeen. Nyt kirjoitan ajatuksiani ylihoitajan perspektiivistä. Mitä minä toivoisin…

Haluan blogissani käsitellä aihetta toisen ihmisen kohtaaminen. Tätä taitoa on hyvä harjoitella ja vaalia sitten oppimaansa. Moniammatillisten sosiaali- ja terveydenhuollon johtamisopintojeni lähijaksolla psykologi Hannamaija Rauhala puhui innostavasti kohtaamisen taidoista ja käytän niitä tämän kirjoitukseni pohjalla.

Erityisesti mieleeni jäi vertaus omenakorista, jota esimies kantaa. Meille ojennellaan erilaisia omenoita, joita sitten keräämme koriimme. Osa niistä on ihanan punakoita tai kauniin kellertäviä, osa hyvin kiiltäväpintaisia ja jotkut niistä voivat olla vielä raakoja. Joissain omenoissa on madon tekemiä reikiä ja osa saattaa olla jopa ihan mätiä. Kiitä jokaisesta omenasta, vaikka se olisikin vähän nahistunut ja ehkä kolhuinen. Omenoita ei kannata heitellä saman tien takaisin tai eteenpäin jollekin toiselle, ennen kuin on pysähtynyt ihmettelemään ja tutkimaan sitä vähän tarkemmin. Omenaa pitäisi pyöritellä, katsoa eri kulmista, haistaa ja vaikka vähän maistaa. Tutustua siihen rauhassa ja pohtia miltä se näyttää.

Tätä omenankeruutahan kuuluu työhömme. Otamme vastaan monenlaisia palautteita, kysymyksiä ja tiedusteluita. Aina ei tarvitse olla vastausta saman tien, vaan asian äärelle on hyvä pysähtyä ja katsella sitä eri näkökulmista. Kiitetään palautteesta, vaikkei se aina olisikaan niin mieluinen. Kiitetään siksi, että sen avulla voidaan parantaa jotain asiakkaidemme polussa, itsessämme tai työyhteisössämme.

Aitoa kohtaamista on kyky luopua tietäjän roolista ja luottaa toisen kykyyn ajatella ja olla erimieltä. Maltetaan kuunnella toista tekemättä oletuksia ja kysytään neuvojen jakamisen sijaan. Unohdetaan selittely ja otetaan asia sen sijaan ”syliin”.  Ollaan kiinnostunut toisen ajatuksista. Kysytään kohtaamaltasi ihmiseltä, mitä hän toivoo. Hyväksytään ja kestetään vaikeitakin tunteita. Välitetään ilmapiiriä, jossa uskaltaa tuoda esiin mielipiteensä. Tutustutaan siihen omenaan, joka on juuri saatu. Nämä neuvot pätevät kaikkeen toisen ihmisen kohtaamiseen huolimatta siitä, mikä roolimme työyhteisössä on.

Jotta kori ei pääse liian painavaksi kantaa, pitää sitä saada välillä myös tyhjentää. Kaataa omenat johonkin, että saa taas tilaa uusille. Onko se sitten työnohjaus tai keskustelu oman esimiehen tai kollegan kanssa. Pitää vaan tietää, mikä on oikea paikka ja aika se tehdä.

Mitä minä toivoisin… toivoisin kasvavani toisen ihmisen kohtaamisessa läsnäolevammaksi ja muistan kiittää, vaikka saamani omena ei olisikaan se vasun houkuttelevin. Tavoitteitahan meillä saa ja pitääkin olla eli niitä kohti.

Haluan viedä sinut vielä lopuksi kesää kohti ja rantakivelle istumaan isäni runon sanoin.

Auringon kulta kaiken yllä,
jokusia pumpulipilviä
matkalla johonkin.
Kevyesti käy tuuli järven selältä,
kaukaa se saapuu
kalalta tuoksuen.
Laineet juoksevat harjat välkehtien,
kotirannan kiville uupuvat.

Istut rantakivellä
yksin hiljaa
ja mielesi käy matkalla
korkealla ja kaukana
ja jokin sinussa muuttui.

Marjaana Vuolo
Marjaana Vuolo
ylihoitaja
Operatiivinen hoito